Oksensin jälleen. Tahdoin saada sen kaiken pahan pois sisältäni, kalvamasta sisintäni. Pelkään että kaikki tämä, ahmiminen, laihduttaminen, oksentaminen on karannut käsistäni. Sinänsä kyllä huvittavaa, että jaksan kantaa näin suuresti huolta painostani, vaikka koko elämäni on luisumassa käsistäni.
Sain uuden lääkityksen. Edellinen ei juurikaan tuntunut parantavan elämääni, mikä ei kyllä tullut mitenkään yllätyksenä. Mielialalääkkeitä jaellaan ihmisille mielestäni turhankin auliisti, unohtaen keskustelun ja henkisen hoidon hyöty. On helpompi turruttaa ihminen varjoksi itsestään, kuin auttaa häntä kohtaamaan omat mörkönsä. Mainittuani jatkuvista unihäiriöistä ja toistuvista agressiivisista purkauksista, lääkäri kallistui kannalleni ja suostui kirjoittamaan uuden reseptin. Jospa saisin nyt edes nukuttua.
Tahtoisin vain voida taas hyvin. En jaksa enää tuntea sitä hetkittäistä onnea, jonka tiedän pian vaihtuvan raastavaan tuskaan. Öisin yritän raapia kaiken sen syyllisyyden pois iholtani. Turhaan.
Edes seksi ei tuo minulle minkäänlaista iloa. En saa tyydytystä vaikka kuinka tahtoisin, ja se itsessään saa minut tuntemaan itseni vain puolikkaaksi ihmiseksi. Tuntuu kuin sieluni olisi revitty kahtia, ja toinen puoli on ihmisellä joka satutti minua niin verisesti, tietämättään.
Kuitenkin, huomaan iloitsevani keväästä. Pyöräilen minkä jaloistani jaksan, ja nautin tuulen pörröttäessä hiuksiani, auringon lämmittäessä kasvojani. Kunpa vain voisin tuntea itseni yhtä onnelliseksi kuin tahtoisin, ja nautti kevään leikistä.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment