Rakastan tuulta ja seikkailua

Oksensin jälleen. Tahdoin saada sen kaiken pahan pois sisältäni, kalvamasta sisintäni. Pelkään että kaikki tämä, ahmiminen, laihduttaminen, oksentaminen on karannut käsistäni. Sinänsä kyllä huvittavaa, että jaksan kantaa näin suuresti huolta painostani, vaikka koko elämäni on luisumassa käsistäni.

Sain uuden lääkityksen. Edellinen ei juurikaan tuntunut parantavan elämääni, mikä ei kyllä tullut mitenkään yllätyksenä. Mielialalääkkeitä jaellaan ihmisille mielestäni turhankin auliisti, unohtaen keskustelun ja henkisen hoidon hyöty. On helpompi turruttaa ihminen varjoksi itsestään, kuin auttaa häntä kohtaamaan omat mörkönsä. Mainittuani jatkuvista unihäiriöistä ja toistuvista agressiivisista purkauksista, lääkäri kallistui kannalleni ja suostui kirjoittamaan uuden reseptin. Jospa saisin nyt edes nukuttua.

Tahtoisin vain voida taas hyvin. En jaksa enää tuntea sitä hetkittäistä onnea, jonka tiedän pian vaihtuvan raastavaan tuskaan. Öisin yritän raapia kaiken sen syyllisyyden pois iholtani. Turhaan.

Edes seksi ei tuo minulle minkäänlaista iloa. En saa tyydytystä vaikka kuinka tahtoisin, ja se itsessään saa minut tuntemaan itseni vain puolikkaaksi ihmiseksi. Tuntuu kuin sieluni olisi revitty kahtia, ja toinen puoli on ihmisellä joka satutti minua niin verisesti, tietämättään.

Kuitenkin, huomaan iloitsevani keväästä. Pyöräilen minkä jaloistani jaksan, ja nautin tuulen pörröttäessä hiuksiani, auringon lämmittäessä kasvojani. Kunpa vain voisin tuntea itseni yhtä onnelliseksi kuin tahtoisin, ja nautti kevään leikistä.

Kaikki tunteet ovat liian suuria minulle.

Oksenteluni ei ole hallinnassa. Olen yrittänyt uskotella jokaiselle, itseni mukaan lukien, että oksentelu on ainoastaan oirehdintaa henkisestä pahoinvoinnista. Onhan se toki sitäkin (vaikka mitä tietä kiertelisin, niin päätyisin todennäköisesti siihen loppuratkaisuun), mutta oksennan myös pitääkseni painonnousuni kurissa. No niin, siinä se tuli; ensimmäinen julkinen ja yksityinen tunnustus oksenteluni todellisesta laidasta.

En näe asiassa oikeastaan mitään ongelmaa. Syön, tunnen syyllisyyttä ja fyysistä pahoinvointia ja oksennan. Kun olen saanut kaiken sen pahan pois sisältäni, tunnen itseni vahvemmaksi. Kerrankin tunnen, että minulla on jonkinlainen ote elämääni. Enkä minä aina oksenna. Silloin vain jos olen syönyt paljon ja kalorimäärät kohisevat ajatuksissani saaden kasvoni vihertämään.

Lihavuus on aina ollut minulle ongelma. Voisi kai sanoa, että se nyt vain kulkee suvussa, mutta kun ei se kulje. Siskoni on hoikka. Hän on ollut aina minua huomattavasti hoikempi, varhaislapsuutta lukuunottamatta. Tosin luulen, että hänkin kärsii jonkinlaisesta... No, syömishäiriöstä. Totuushan on kuitenkin se, että lihavuuteeni on ongelmana vain ja ainoastaan älytön makeanhimoni. Saatan syödä päivässä jopa kilon suklaata, jos niikseen tulee.

Olen aina ollut hieman tukeva. Peruskoulu-aikoinani sain kuulla siitä jatkuvasti. Kävelin kuulemma kuin minulla olisi paskat housussa, ja pojat vitsailivat "vitosen arvosanan perseestäni". Yläasteelle mennessäni laihduin kymmenkunta kiloa, ja sekä ulkonäköni että itsevarmuuteni muuttui. Yhtäkkiä olinkin lähes suosittu, kun olin hoikistunut. En sitten tiedä, oliko painollani loppupeleissä mitään vaikutusta asiaan, vaikka se varmasti olikin suoraan yhteydessä kohonneeseen itsevarmuuteeni. Itse vain näen asian niin.

Nykyisen tilani aikana (kuten masennustani rakastaen nimitän), olen laihtunut lähemmäs 11kg. Ja lihonut jälleen takaisin viisi. Painoni heittelehtii jatkuvasti jojona ylös ja alas, enkä kestä sitä. Tahdon olla hoikka. Tahdon itsevarmuuteni takaisin. Pidän tyhjän vatsan tunnusta. Silittelen lähes sileää vatsaani, ja hymyilen itsekseni oksennettuani. Jos en saa henkistä minääni kasaan, niin ainakin kykenen vaikuttamaan fyysiseen olomuotooni.

1

Minua pidetään epänormaalina koska en seurustele. Miksi minun pitäisi seurustella? Tekeekö se minusta jotenkin epänormaalin, jos en tahdo pitää yllä jonkinlaista parisuhteen irvikuvaa? Eivätkö ihmiset näe ja ymmärrä, etten kykene mihinkään juuri nyt, ihmissuhteeseen kaikista vähiten.

Olen yhä hajalla. Minut musersi ihminen, joka tuskin edes tajuaa tehneensä sitä. Se ei ollut parisuhde, se ei ollut ystävyyttä, se ei ollut edes flirttiä. Se ei ollut mitään. Ei yhtikäs mitään. Mutta silti, se minut tähän suisti lopullisesti. Masennukseen.

Olen yrittänyt saada otteen omasta elämästäni viimeiset kolmisen vuotta. Tuloksetta. Tuntuu kuin en olisi minkäänlaisessa kontrollissa itsestäni. Öisin näen painajaisia, ja herään omaan huutooni. Saan silmittömiä raivokohtauksia, jolloin vahingoitan tahtomattani itseäni ja muita. Itken mitättömimmistäkin asioista. En pysty olemaan julkisilla paikoilla tuntematta suunnatonta pakokauhua. Olen kuin vanki omassa kehossani.

Viime aikoina en ole kuitenkaan kuullut enää ääniä. Itsepintainen kommentaattorini on vaiennut, toivottavasti lopullisesti. Yritin visualisoida tämän ärsyttävän äänen ulkomuotoa. Mieleeni tuli vain sarvekas Pauli Aalto-Setälä. Se sai minut nauramaan heikkoa ja soinnitonta naurua.

En edes tiedä miksi kirjoitan ajatuksiani julki tällä tavoin. Ehkä yritän liittää tämän osaksi olematonta paranemisprosessiani, en tiedä.