Näin tänään erästä ystävääni. Hän puhui kuinka hän saa inspiraatioita kirjoittaa novelleja, runoja tai valokuvata. Se suututti minua jollain tapaa. Miksi hän puhuu tuollaista? Minähän se olen, joka osaa kirjoittaa. Minä olen se, jolle kirjoittaminen on vaikea ja uuvuttava prosessi. Kirjoittaminen on minun henkireikäni, minä olen siinä hyvä. Miten hän, joka ei ole hyvä juuri missään, voi puhua sellaista? Ei hänellä ole oikeutta kokea inspiraatioita, jotka ovat voimakkuudeltaan sen asteisia, että ne on kirjoitettava ylös! Tunsin itseni petetyksi.
Ehkä olenkin aina vain itse kuvitellut olevani hyvä kirjoittaja, täysin irrallaan todellisuudesta. Ehkä olen vain yksi muista, tuikitavallinen raapustelija. Ehken minä olekaan kirjoittajana yhtään mitään. Jo pelkkä ajatus tuntuu lamaannuttavalta. Jos minä en ole kirjoittamisessa hyvä, niin missä sitten? En osaa piirtää, laulaa, soittaa tai tehdä juuri mitään muutakaan normeja paremmin. Olen ollut aina ja kaikessa huono, kirjoittamista lukuunottamatta. Mitä jos olenkin elänyt pelkissä harhakuvitelmissa?
En tunne muutenkaan kokevani minkäänlaista paranemisprosessia. Itken yhä, nykyisin vielä entistäkin enemmän. Koristelen käsivarteni surullani, viillän syvältä. Oksennan pois ahdistuksen sisältäni. Julkisilla paikoilla mieleni perukoilla vaanii aina pelko, etten kykene hallitsemaan itseäni. En tahdo naamion tipahtavan kasvoiltani.
Olen liian uupunut kirjoittaakseni.
No comments:
Post a Comment